Luonto

Sarsan luonto ennen ja nyt

Heikki Toivonen, professori, biologi

Kangasalla sijaitseva Sarsan alue oli monin tavoin suotuisa esihistorialliseksi asuinpaikaksi. Sarsa sijoittuu Salpausselältä lähtevän Kosken – Tampereen – Hämeenkankaan saumamuodostuman (harjujakson) ja Järvi- Suomen läntisen osan suurjärvien risteyskohtaan. Harjujakson itäpuolella on Längelmävesi ja länsipuolella Roine. Ne olivat aluksi yhteydessä harjujakson matalassa notkelmassa. Myöhemmin, kun Mallasvesi – Roineen vedenpinta laski sen alettua maankohoamisen seurauksena laskea Valkeakosken Apiankosken kautta, syntyi Sarsanvirta. Vedet olivat erittäin merkittäviä kalastuksen kannalta, ja niitä pitkin pääsi siirtymään etäisille erämaa-alueille. Harjujakso tarjosi hyvät kulkuyhteydet ja oli tärkeä riistaeläinten kulkureittinä. Merikään ei ollut kovin kaukana. Ancylus-järvestä kehittyvän Litorinameren lahti ulottui Sastamalan Kulovedelle, vajaan 50 kilometrin päähän Sarsan alueesta. 

Sarsan asutuksen arvioidaan alkaneen noin 8300 vuotta sitten. Aika sijoittuu jääkauden jälkeisen ajan boreaalikauteen, jolloin ilmasto lämpeni nopeasti (ns. varhainen lämpökausi). Metsien valtapuuksi tuli koivun sijaan mänty, mutta myös leppä ja jalot lehtipuut (varsinkin pähkinäpensas ja jalava) alkoivat levitä alueelle. Aika oli suotuisaa harjukasvien leviämiselle. Monet eteläiset kasvilajit esiintyivät varhaisen lämpökauden lopulla huomattavasti nykyistä pohjoisempana. Näitä lajeja ovat Sarsan lähialueilla edelleen kasvavat pähkinäpensas sekä eräät ranta- ja vesikasvit (mm. varstasara, kapeaosmankäämi, nevaimarre, sahalehti, karvalehti, kiehkuraärviä). Maaperä oli nykyiseen verrattuna ravinteisempaa ja järvet kirkasvetisempiä.

Luonnonolojen kannalta Sarsan kivikautisen asutuksen parhaat edellytykset vallitsivat atlanttisella kaudella (jääkauden jälkeinen lämpökausi), 8000–5000 vuotta sitten. Ilmasto oli nykyistä kosteampaa ja keskilämpötila 2-3oC nykyistä lämpimämpää. Koivu, mänty ja leppä olivat metsien valtapuita, mutta myös jalot lehtipuut ja tervaleppä olivat yleisiä. Majava, hirvi, jänis, metsäpeura olivat yleisiä. Lämpökausi oli metsästyksen, kalastuksen ja metsien keruutuotteiden kannalta suotuisaa aikaa. Sarsan lähivesissä on todennäköisesti kasvanut mm. vesipähkinää. 

Lämpökautta seurasi viilenevä ja kostea subboreaaliaika (5000–2500 v.s.) ja kostea ja viileä subatlanttinen aika (n. 2500 v.s. – nykyaika). Kuusi saapui Suomeen ja saavutti Länsi-Suomen vajaat 4000 v.s. Metsät muuttuvat havupuuvaltaisiksi, jalot lehtipuut taantuivat (pähkinöiden käyttö oli subboreaalikaudella vielä yleistä). Lisääntynyt soistuminen ja metsien havupuuvaltaisuus lisäsi maaperän happamuutta ja metsämaan maannos kehittyi nykyisenlaiseksi. Vedet karuuntuivat ja niiden humuspitoisuus lisääntyi. Sarsa lähialueineen säilyi kuitenkin kasvuoloiltaan huomattavan suotuisana moniin muihin alueisiin nähden. Lähialueet olivat suotuisia mm. alkavan maanviljelyn kannalta (esim. Tiihalan alue) ja vesistöyhteydet mahdollistivat edelleen pääsyn erämaihin. Sarsan alueella kasvavat vanhat kulttuurikasvit, mm. keltamo, tummatulikukka ja pölkkyruoho ovat ainakin osaksi peräisin alkavan maatalouden ajalta. 

Keskiajalla Sarsanvirrasta muodostui merkittävä myllykeskus, johon saavuttiin laajalta alueelta, Laukon kartanosta saakka. 1500-luvulla Kangasalle muodostui kaksi kuninkaankartanoa, mikä lisäsi ihmisen vaikutusta alueen luontoon. Vuonna 1604 vesistöjen laskusuhteet muuttuivat maankohoamisen seurauksena. Pälkänevesi mursi uuden lasku-uoman (Pälkäneen Kostianvirta) Mallasveteen. Tämän seurauksena myös Längelmäveden lasku-uoma muuttui Sarsanvirrasta Iharinsalmeen. Sarsansalmi ja Sarsanvirta kuivuivat, Vesijärvi kuroutui erilleen Längelmävedestä ja Sarsansalmen pohjalle syntyi Vääksynjoki.

Vuonna 1604 Längelmäveden pinta laski n. 3 metriä ja v. 1830 Kaivannon kanavan kaivuutöiden yhteydessä vielä lähes kaksi metriä. Tällä on ollut Vääksyn ja Sarsan alueen kehitykselle suuri merkitys. Suuri osa vedenlaskun paljastamista ravinteikkaista ranta-alueista otettiin viljelyskäyttöön. Osa ranta-alueista kehittyi kuitenkin rantalehdoiksi ja niityiksi. 

Muinainen Sarsansalmi on nyt alavaa maa-aluetta, joka on suurelta osin viljelyssä, osin siinä on myös taloja, tiealuetta ja lehtomaista metsää. Muinainen Sarsansalmen ranta on paikoin edelleen nähtävissä. Vääksynjokeen rajoittuvalle alueella oli 1900-luvun puolivälissä kalanviljelylaitos, jonka altaiden tilalle tehtiin 2000-luvun alussa lintukosteikko. Vääksynjoen varteen syntyneet rantalehdot ovat edustavia ja syntyhistoriansa takia kiinnostavia. Sarsan – Vääksyn alueella on myös luontaisesti ja istutettuna jaloja lehtipuita (pähkinäpensas, metsälehmus, tammi), harvinaisia lintulajeja, ja sen hyönteisfauna on todennäköisesti rikas. Siellä tavataan myös uhanalaisia lajeja. Kokonaisuutena arvioiden alue on kasvistoltaan ja linnustoltaan monipuolinen ja sellaisena hyvä opetus- ja retkikohde. 

Sarsanvirran vanha uoma on maastossa nähtävissä. Vanhassa uomassa on nykyään muutamia kapeita lampia, joiden rannat ovat paikoin soistumassa. Vuolaimman virran koskenpohjakivikko on edelleen nähtävissä, samoin vanhat maastokynnykset. Sarsanvirtaan yhteydessä olleeseen lahdelmaan on kehittynyt kuluneiden vuosisatojen aikana Sarsansuo. Sarsanvirran loppuosa yhtyy Joutsiniemen tilan kohdalla Säkkölänjärveen, joka puolestaan laskee Roineen Talviahteenlahteen. Sarsanvirran alueella kasvaa harvinaisia vesikasveja ja alueen kasvillisuuden kehitys kuluneen yli 400 vuoden aikana olisi kiinnostava tutkimuskohde (mm. mainittu Sarsansuo). 

Kirjallisuutta 

Kalliola, R. 1973. Suomen kasvimaantiede. WSOY, 308 s. 

Mäntylä, Jorma. 2005. Sarsan maisema mullistui yhdessä yössä. Tiede 4/2004. s. 50-52. 

Valkeakosken yläpuolinen vesistö. Mallasvesi, Pälkänevesi ja Roine. Koonnut Kari Paunasalo. <www.karin.kapsi.fi/MalMe/vesisto.htm> (luettu 29.11.2019)